Kuluneen kevään ajan on käyty Opetus- ja kulttuuriministeriön ja yliopistojen tulossopimusneuvotteluita. Neuvottelut ovat olleet suhteellisen tiukat, ja selvää on ollut, että muutoksia tulee tapahtumaan, onhan kuitenkin pidemmän aikaa keskusteltu siitä, kuinka korkeakoulukenttä tulee kehittää rakenteellisesti.
Tällä hetkellä korkeakoulukentän rakenteellinen kehittäminen näyttäytyy lähinnä pienten humanististen alojen nappikauppana korkeakoulujen välillä. Yksittäisten koulutusohjelmien kohdalla kyse on monilta osin henkilökohtaisista tragedioista. Surullisinta kokonaiskuvan kannalta on se, ettei näillä suunnitteilla olevilla pienillä siirroilla ole tekemistä oikean profilaation tai rakenteellisen kehittämisen kanssa. Lehmänkauppojen harrastamisella ja pienten alojen siirtelyllä on hyvin pieni painoarvo, kun toisessa vaakakupissa painaa keskustelu muun muassa duaalimallin tulevaisuudesta ja suuremmista jo tekeillä olevista yhteistyökuvioista. Kuitenkin yliopistot ovat pakotettuja tekemään muutoksia, sillä ministeriön tarjoama strateginen rahoitus on paljolti kiinni poisvalinnoista, eli näistä leikkauksista.
Nappikaupat ja alojen siirtelyt näyttäytyvät siis lähinnä humanististen alojen leikkurina, ei niinkään rakenteellisena kehittämisenä. Yhdistettynä siihen, että monissa yliopistoissa on suunnitteilla laajat opetussuunnitelmauudistukset sekä yhteistyökuviot toisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa, tilanne näyttää huonosti johdetulta hakuammunnalta. Hakuammunnalta, jossa korostuu kiire ja valmisteluaineiston puutteellisuus. Suomen korkeakoulutusta on haukuttu tehottomaksi ja erityisesti on kritisoitu hukkaan heitettyjä resursseja. Miten tähän kuvioon istuu ne lukuisat henkilötyötunnit, joita muun muassa on käytetty opetussuunnitelmauudistuksiin ja yhteistyön suunnitteluun? Puhumattakaan siitä, miten leikkauksissa on huomioitu koko Suomen koulutusvastuut tai alueellinen työllistyminen.
Perimmäinen kysymys lienee, onko koulutuksen strateginen johtaminen kenenkään hallussa. Valitettavasti tällä hetkellä näyttää siltä, ettei se ole. Aiempien vaalikausien koulutuspoliittisena ohjenuorana toimineet koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmat eivät olleet täydellisiä, mutta niissä sentään oli yritystä koulutusjärjestelmämme kokonaisvisiolle.
Tällä hetkellä Suomelta puuttuu yhteinen näkemys koko koulutusjärjestelmästämme nivelvaiheineen. Tähän vastauksena eivät ole kärkihankkeet ja pelkät korusanat esimerkiksi digitalisaatiosta. Tarvitsemme tutkimukseen ja arviointeihin perustuvaa näkemyksellisyyttä siitä, mitä me tahdomme olla ja miten me sinne pääsemme. Ilman visiota ja strategiaa koulutuspolitiikka näyttää lähinnä poukkoilevan. Tämän vision rakentamiseen tarvitaan yhteistyötä, avoimuutta ja osallistavaa demokratiaa. Tahtoisin edelleen nähdä Suomen koulutuksen ja osaamisen kärkimaana. Sitä se ei tule olemaan puutteellisin tiedoin toteutetulla näköalattomalla koulutuspolitiikalla.
Julkaistu Kalevassa 14.6.2016